Myötätunto saisi olla uusi musta tässä yhteiskunnassamme, missä meidän ihmisten yksi suurimpia arjen haasteita alkaa olla stressi ja siihen liittyvät ilmiöt. Hyvinvointiamme haastetaan, kun työelämän murros, toimeentulon epävarmuus, liiallinen työnteko, informaatioähky, globaalien kriisien tuoma ahdistus, riittämättömyyden tunne tai syyllisyys omista kulutustottumuksista raastavat. Maailma voi tuntua kaoottiselta ja uuvuttavalta.

Siksi tarvitsemme erilaisia keinoja palautua, iloita ja levätä hektisessä yhteiskunnassamme. Meditaatio ja mindfulness voivat auttaa. Downshiftaaminen ja kulutustottumusten muuttaminen kestävämmälle pohjalle voivat parantaa hyvinvointia myös yksilötasolla. Jokainen löytää itselle toimivan tavan kohdella itseään ja sitä kautta kohdata myös muita ihmisiä myötuntoisemmin. Itse muutin perheeni kanssa Helsingistä maalle pohja-ajatuksena elämän hidastaminen ja luonnonläheisyys. Vaikka lopulta tällä hetkellä maatalousyrittäjyydestä downshiftaaminen on kaukana on elämä leppoisaa rytmiltään ja kulutustottumuksemme ovat muuttuneet kestävämmälle tasolle. Lisäksi elämä on yhteisöllistä ja luonnonläheistä. Nämä asiat tuottavat suurta iloa.

Uskon, että luontoyhteys pelastaa meidät ja se pelastaa myös tämän planeetan.

Luonnon merkitys hyvinvoinnille tuleekin varmasti nousemaan myös entistä keskeisempään rooliin ihmisten elämässä. Uskon, että luontoyhteys pelastaa meidät ja se pelastaa myös tämän planeetan. Kun koemme yhteyttä luontoon syntyy myötätunnon kokemus luontokappaleita kohtaan herättäen samalla halun suojella luontoa ja edistää luonnon monimuotoisuutta. Tätä tarkastellaan myös Jyväskylän yliopiston Katoava luonto -projektissa, johon itsekin pääsin osallistumaan kylämme taiteilijaresidenssissä "Lähiluonnosta liikkeeksi" -tanssityöpajassa. Projektin erilaisia työpajoja järjestetään ympäri Suomen, kannattaa lukea lisää hankkeen sivuilta.

Omaan kuplaan käpertyminen ja toisaalta omien arvojen pakkosyöttäminen eivät ole ratkaisu.

Myötätuntoa tarvitaan myös ihmisten välisissä kohtaamisissa ja poliittisessa päätöksenteossa. Omaan kuplaan käpertyminen ja toisaalta omien arvojen pakkosyöttäminen eivät ole ratkaisu. Nyt on se hetki, kun meidän tulee löytää yhteys myös ympäröivään yhteiskuntaan ja ihmisiin siinä. Huomata, että enemmän meitä määrittelevät meitä yhdistävät kuin meitä erottavat tekijät. Kun näemme yhtenäisyyden alkaa asioita tapahtua ja mahdottomasta voi tulla mahdollista. Tämä ei tarkoita oman arvopohjan unohtamista, omien arvojen hautaamista tai niiden tuputtamista. Tämä tarkoittaa niin vahvaa selkärankaa, että vuoropuhelu ei uhkaa sitä. Yhteiskunnan kokonaisvaltainen kehittäminen tapahtuu erilaisten ihmisten ja arvopohjien rakentavassa myötätuntoisessa kohtaamisessa. Sitä me tarvitsemme.